perjantai 26. toukokuuta 2017

Matkalla lapsen kanssa

Keskiviikkoaamuna klo 4.40 herään anopin luota. Herätyskello soi 50 minuutin kuluttua, mutta tiedän, etten enää tässä vaiheessa saa unen päästä kiinni. On matkamme lähtöaamu. Perhosia pörrää vatsanpohjassa. Käyn mielessäni, mitä meidän täytyy vielä tehdä ja mitkä asiat tarkistaa. Perusjuttuja: omat aamutoimet, pojan syöttö ja aamupesut, aamupala, viimeiset tavarat käsimatkatavaroihin. Reissuja on takana lukuisia, mutta matkustaminen lapsen kanssa on kuitenkin uusi juttu sekä meille vanhemmille että lapselle. Taksi odottaa jo kadulla, kun vielä tarkistan viimeisen kerran, ovathan passit mukana. 

Makarska

Kroatiassa oli kaikin puolin helppoa olla lapsen kanssa. Poikamme osoittautui erittäin lungiksi reissukaveriksi, joka ei turhasta valittanut. Mitä enemmän ihmisiä oli ympärillä, sitä enemmän hän tuntui nauttivan. Poika ei vieraita juuri ujostele, eikä syyttä itke. Uusien paikkojen näkeminen ja ihmettely riitti hänelle useimmiten puuhaksi. Ulkona syöminen pojan kanssa onnistui mutkattomasti, eikä häntä tuntunut haittaavan iltarytmin mukauttaminen etelä-eurooppalaiseen tyyliin. Vauvanruoka kulki näppärästi mukana ja vaikka mikroa ei joka ravintolasta löytynytkään, niin soseet saatiin lämmitettyä. Päiväunirytmistä oli helppo pitää kiinni matkarattaiden avulla. 

Poika keräsi positiivista huomiota ympärilleen ja sai niin tarjoilijat kuin kanssamatkustajatkin hassuttamaan itseään. Paikalliset vaikuttivat olevan luonteeltaan muuten jokseenkin pidättyväisiä, mutta suhtautuminen lapsiin oli hyvin välitöntä. Ihmiset reagoivat lapsiin ilolla ja innostuen. Tunsimme olomme joka paikassa hyvin tervetulleeksi ja syöttötuolikin löytyi yhtä ravintolaa lukuun ottamatta joka paikasta, vaikka etukäteen oli varoiteltu, ettei niitä juuri Kroatiasta löydy. 



Siirtyminen toiseen ympäristöön näytti tekevän ilmeisen hyvää pikkumiehen kehitykselle. Ensin poika oppi konttaamaan anopin luona, sitten Kroatiassa seisomaan tukea vasten. Kaksi ensimmäistä hammastakin puhkesi sopivasti, kun olimme päässeet Suomen rajojen ulkopuolelle. Touhukas pikkuvesseli ymmärsi lisäksi hyvin, kuinka pystyy omalla toiminnallaan viihdyttämään ympärillä olijoita ja sai mm. omia sukkiaan jaloista poiskiskomalla yhden veneellisen brittituristeja huvittumaan.

Meidän pikkuhurmurilla tuli yhdeksän kuukautta ikää täyteen juuri ennen matkan alkua ja se oli varsin passeli ikä matkustaa. Hän liikkui ohjuksen lailla kontaten, mutta ei onneksi vielä ollut oppinut tässä vaiheessa kävelemään tai tukea vasten etenemään. Kolmen tunnin lentomatka tuntui hyvin sopivalta pituudelta pojan kannalta. Molempiin suuntiin mennessä sain pojan rauhoittumaan syliini päiväunille ja muuten viihdytykseksi tuntui riittävän se, että on ihmisiä ja puuhasteltavaa ympärillä. Paluumatkalla takanamme istuneet teinitytöt ja meidän poika lähes villiintyivät toisistaan, ja koneellinen Kroatiasta palaavia matkaajia saikin kuunnella hulvatonta pikkupojan naurunremakkaa loppulennolla.


Krkan luonnonpuisto

Oma kokemukseni lapsen kanssa muuttui melkoisesti siitä, mitä se oli ennen matkaa. Olemme tottuneet matkustamaan, mutta lapsen kanssa valmisteluja piti tehdä melkoisesti enemmän kuin aiemmilla lomamatkoilla. Muistan aloittaneeni to do -listojen tekemisen paria kuukautta ennen matkaa. Silti vielä ennen matkalle lähtöä pääni sisällä oli pieni kaaos, onko meillä nyt kaikkea mukana. Ja olihan meillä. 

Ennen matkaa olin pääni sisällä varautunut vaikka muun muassa vessaepisodiin ja olemattomiin päiväuniin lentokoneessa, vatsatautiin ja kiukuttelevaan pikkupoikaan kohteessa. Sikäli jänniä nämä mielensisäiset kauhuskenaariot, sillä meidän nyt kymmenkuinen hymypoika ei ole vielä tähän päivään mennessä järjestänyt mitään ”showta” missään kodin ulkopuolella. Ei myöskään tällä Kroatian matkalla.

Muistutuksena seuraavia matkoja varten itselleni (ja toisille): reissussa rähjääntyy pienempikin kaveri, parasta viihdettä on kaikki muu paitsi omat lelut ja aikataulut on hyvä tehdä mahdollisimman väljiksi. Melkoisesta vaatereservistä huolimatta matkalla pääsimme myös pyykkihommiin. Äidin hiusklipsi, matkalaukun tonkiminen sekä tavaroiden tiputtelu hyllyltä sen sijaan toimivat leluja huomattavasti parempana viihdykkeenä. Ja riittävän löysä aikataulutus puolestaan takasi rennon reissumielen!

Meidän matka oli kokonaisuudessaan erittäin onnistunut. Vauvan kanssa matkustaminen tarkoittaa monilta osin arjen siirtämistä toiseen ympäristöön. Syöminen ja nukkuminen rytmittää päivää kotimaan ulkopuolellakin. Siitä huolimatta lomafiilikseen pääseminen onnistui ja tuntui rentouttavalta olla kotiympyröiden ulkopuolella. Matkalla mentiin lapsen ehdoilla ja kun oli itse asennoitunut siihen oikein, niin omat fiilikset voi tiivistää seuraavaan: lapsen kanssa matkustaminen voi todellakin olla kivaa!


 - Anneli

torstai 13. huhtikuuta 2017

Nähdyksi omana itsenään

Äidiksi tuleminen on ehdottomasti hienoimpia asioita elämässäni. Se, että saa kutsua itseään äidiksi on niin iso juttu, että sen tajuaa kunnolla vasta saatuaan vauvan syliinsä. Uuden roolin vastaanotto on ollut minulle enemmän kuin mieluista. Ei tämän luonnollisempaa asiaa ole.

Vauvan syntymän jälkeen on ollut kerrassaan ihanaa saada jakaa omia kokemuksia ja iloita toisten kanssa meidän suurimmasta onnesta. Kukapa sitä ei omasta lapsestaan haluaisi puhua tai hänen ainutlaatuisuuttaan kyllin korostaa. Vauvahuuman ja hattarareunusteisen kuplan sisältä alkaa jossain vaiheessa kuitenkin laskeutuminen takaisin maanpinnalle. Hormonit hellittävät ja uutuudenviehätys vauvan hoitamisesta haihtuu sulautuen osaksi arkea. Muistuu mieleen, että äitiyden lisäksi on olemassa muutakin. 

Arki kotona palosammuttimen kokoisen pikkumiehen kanssa on varsin erilaista elämää kuin työntäyteiset viikot ennen vauvaa. Päivät rakentuvat saman kaavan mukaisesti, rytmittävänä tekijänä vauvan syöminen ja nukkuminen. Pienokainen on luonnollisesti keskipisteenä tässä elämänvaiheessa ja se näkyy myös kodin ulkopuolella.


Vauva-aktiviteeteissa huomio kääntyy useimmiten vauvoihin ja esimerkiksi nimenhuuto pidetään pienokaisille, vaikkei kukaan osallistujista osaa oman nimensä kohdalla mitään sanoa. Onni, Ilona, Vili. He ovat meidän pojan uintikavereita. Siitä, keitä heidän vanhempansa ovat, ei minulla ole hajuakaan. Ei siis ihme, jos siinä kaiken vauvahuuman keskellä alkaa nähdä itsensä vain äitilinssien läpi – mihin muuhun rooliin sitä enää voisi sopiakaan?

Yhtenä syksyisenä perjantai-iltapäivänä olin sporamatkalla Messukeskukseen hyvän ystäväni kanssa, kun hän kysyi minulta ”mitä sinulle kuuluu”. Se jäi mieleen. Tuntui suorastaan harvinaiselta, että joku muisti asetella sanansa vielä tuollakin tavalla. Tavallisemmalta tuntui saada whatsapp-viesti, jossa kysyttiin mitä meille kuuluu tai mitä meidän pojalle kuuluu. 

Samoihin aikoihin kävin toisen ystäväni kanssa vaunulenkin yhteydessä pitkän sparrauskeskustelun työnhakuun liittyen. Olin täynnä energiaa ja intoa tuon puhelun jälkeen. Muistin, miksi jaksan innostua omasta tekemästäni työstä, ja mikä merkitys sillä on minulle.

Katselen mielelläni maailmaa äitiperspektiivistä käsin. Nähdyksi haluan tulla kuitenkin myös ihan omana itsenäni.

- Anneli

torstai 23. maaliskuuta 2017

Mitä meille kuuluu?

Pari kuukautta on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Vauvan maaginen puoli vuotta tuli täyteen alkuvuodesta, ja kuusikuukautispäivän molemmille puolille ajoittui useamman viikon kestänyt hulinakausi. Meillä tämä hulinakausi on tarkoittanut yöllistä laatuaikaa vauvan kanssa, parhaimmillaan jopa 8-10 kertaa yössä. Melko kuluttavaa, sanoisin. Lyhyissä pätkissä nukkuminen on aiheutti sen, ettei arjen perusjuttujen lisäksi puhtia riittänyt oikein muuhun. Kuten blogin kirjoittamiseen. Nyt on onneksi taas jo hetken aikaa ollut varsin hyviäkin öitä ja koko perhe on saanut levättyä. 

Valvotut tunnit ovat tarjonneet kyllä varsin huvittavia, mamabrains-hetkiä jälleen kerran. Alkuvuonna lupasin pyöräyttää rahkapiirakan yhteisille äititreffeille ja ostin piirakkaa varten ainekset edellisenä päivänä. Seuraavana päivänä juuri ennen treffeille lähtemistä tajusin, etten ollut tehnyt koko piirakkaa. Eräänä aamuna olin puolestaan aamukahvia keitellessäni laittamassa suodatinpussiin kahvin sijaan suolaa. Samana iltapäivänä napsautin kahvinkeittimen päälle ilman, että siellä oli lainkaan vettä. Lisäksi olen esitellyt itseni välillä entisellä sukunimelläni ja lähes viikoittain huomaan kesken lauseen unohtavani, mistä olinkaan puhumasta. Miehellä on kertaalleen jäänyt ruokaostokset kauppaan, itse olen siinä sentään vielä onnistunut skarppaamaan. 


Miten vauvan kanssa menee?
Yleisesti ottaen meillä menee vauvan kanssa erittäin hyvin. Hän on ollut syntymästään asti erittäin tyytyväinen ja hyväntuulinen kaveri. Itku tulee lähinnä, jos väsymys eskaloituu tai maitobaarin avautumista joutuu liian pitkään odottamaan. Nykyisin välillä myös, jos äiti (tai äidin ääni) sattuu ilmestymään hetken tauon jälkeen kuvioihin. Vauva tuntuu keskittävän energiansa ympäristön tutkimiseen ja uusien taitojen opetteluun. Konttaus- ja karhukävelyasentoa on harjoiteltu jo jokunen viikko. Sottaisasta sormiruokailusta ollaan pikkuhiljaa pääsemässä vaiheeseen, jossa ruokaa menee enemmän suusta sisään kuin lattialle. Babysteps.

Pikkumies on osoittautunut varsin vauhdikkaaksi kaveriksi. Siinä vaiheessa, kun hän hoksasi pääsevänsä ryömien eteenpäin, eli noin kuukausi sitten, avautui ihan uusi maailma. Elinpiiri ei rajoitu enää vain olohuoneeseen, myös keittiöön, eteiseen ja kylppäriin on mahdollista liikkua omin avuin. Viime päivinä meillä on lisäksi alettu harrastaa seuraa äitiä -leikkiä. Minne tahansa äiti päättääkin asunnossa mennä, niin pienessä hetkessä on pikkukaveri seurana.

Pieni touhottaja on oppinut myös jonkin verran pahoja tapoja. Kaikki kielletty kiinnostaa ja tuntuukin, että mitä kielletympi, sen kiinnostavampi. Pistorasiat, johdot ja kaukosäätimet ovat ihan parhaita. Dvd-soittimen vetäminen alas hyllyltä sekä takan luukun ja keittiön laatikoiden avaaminen ovat top kolmosessa, kun mietitään parhaita juttuja tällä hetkellä. Näiden lisäksi kaikenlainen nipistely ja silmälaseista sekä hiuksista vetäminen on ratkiriemukasta. 



Vauvasta vanhempiin
Meidän arki vauvan kanssa sujuu enemmän tai vähemmän ohjelmoidusti. Koko alkuvuoden olen käynyt pojan kanssa kerran viikossa jumpassa ja lisäksi koko porukalla lauantaisin vauvauinnissa. Sen lisäksi tapaamme säännöllisesti muita äitejä ja vauvoja kahvitellen tai vaunuillen. Tampereella asuvien pikkuserkkujen kanssa nähdään niin ikään lähes viikoittain. Olen lisäksi ollut loppuvuodesta lähtien mukana yhdistyksessä nimeltä Mothers in Business, jossa tapaan muita urahenkisiä äitejä. Yhdistykseen liittyminen on ollut yksi parhaita päätöksiäni tässä äitiyslomalla. Tuntuu erityisen virkistävältä päästä keskustelemaan muiden työurastaan kiinnostuneiden äitien kanssa, etenkin kun mukana kulkevat nämä pikkuiset vesselit. Töihin olen ilmoittanut palaavani ensi vuoden tammikuussa. Optio aikaisemmalle töihinpaluulle on kuitenkin olemassa jo syksyllä, mutta takarajana toimii ensi vuoden alku. Katsotaan kesän jälkeen, mikä on tilanne silloin!

Vauvavuosi on meillä siinä pisteessä, että ensi viikolla voimme miehen kanssa onnitella itseämme siitä, että olemme jo kahdeksan kuukautta saaneet olla äiti ja isä maailman upeimmalle pikkumiehelle. Aikamoista.